Rodultaan Schipperke eli aiemmin Laivakoirana tunnettu vanha rotu. Pikkumatamin omaksi se tuli. Turvaksi ja hellittäväksi. Uskolliseksi ystäväksi.
Martti tuli meille kodinvaihtajana neljävuotiaana ja nyt kuukausien kuluttua on sopeutunut joukkoomme upeasti. Pomohan se mokoma on. Luulee olevansa iso koira.
Vanha Vinskimme nukkui pois kesän lämmössä 16 vuotiaana. Jessica mummokissa vielä hiippailee Marttia ärsyttäen. Pikkumatamin rakas Lumi-kissa pelkää vielä Marttia ja on muuttanut mun työhuoneeseen, jonne koiralla ei ole pääsyä.
Ilman koiraa en osannut ajatella täällä maalla asuvani, ja halusin koiran, joka vahtii ja haukkuu, no Martti vahtii kyllä ruokaansa ja haukkuu kissoille. Mutta ei siitä kai ihan oikeaksi vahtikoiraksi ole, pieni alle 8-kiloinen vauhtipakkaus.
Lenkille se minut vie. Kilometrejä ei ole vielä kertaakaan tullut sille liikaa vaikka kesällä vaelleltiin yli 10 km reiteillä. Pikkumatami polkee pyörällä sen kanssa, hurjannäköistä menoa.
Pikkumatami olisi halunnut vaatettaa Martin, sadetakkia ja talvimanttelia kokeiltiin. Ei onnistu, Martti ei liikahdakaan jos on jotain selän päällä. Varsinainen persoona.
Tässä tyttö syöttää Martille mustikoita, hyvin kelpasivat. Valjaiden kanssa on ongelma. Koira kiemurtelee niistä irti, joten laitoin varmistuksena ketjun pätkän kaulapannasta valjaisiin, pelkkä kaulapanta on epämukava metsäreissuilla. Vielä emme ole uskaltaneet yhtään päästää koiraa metsässäkään irti, juuri karkailu oli yksi syy kodinvaihtoon.
Koirat ja kissat on ihania ja huomaan miten isotkin pojat innostuvat rapsuttamaan ja paijaamaan Marttia, sille on helppo osoittaa niitä jätkän piilossa pidettäviä pehmeitä tunteita.
Terapiakoirahan se Martti meille on. Minulle liikuntaan ja lapsille tunne-elämään.
katariina
Kommentit